Vihreä paratiisi

Olen nimennyt Sipoonkorven luonnonsuojelualueen metsät vihreäksi paratiisiksi. Varmasti osittain siitä syystä, ettei meidän kotikulmilla ei ole vastaavaa paikkaa lähimaillakaan. Kunnon isoon metsään lähteminen vaatii automatkan, reilusti aikaa ja mielellän vähän retkievästä. Harvan satunnaiset käynnit ovat aina erityisiä ja suunniteltuja. Kantakaupungin puistot, vaikka kauniita ovatkin, eivät voi tarjota yhtä kokoinaisvaltaista irtautumista hälystä, liasta ja kaupunkielämästä.

Näin talven alkumetreillä täydellisen sopivaa ajankohtaa on enää vaikea löytää, ainakaan jos ei ole valmis kastamaan tassuja ja tossuja (tai pukeutumaan asianmukaisiin jalkineisiin) - poutaisesta säästä huolimatta, märkään, kuraan ja vesiesteisiin on varauduttava. Vuosien saatossa kertyneestä kokemuksesta huolimatta, joka ikinen kerta matkaan lähdetään kuivin tossuin ja takaisin palataan sukat märkinä. Tossujen vetovoiman selittänee lähtöpisteen kuivat asfalttikadut.

Luonnonsuojelualueen metsät ovat meille koiran kanssa kulkemiseen jo entuudestaan tuttuja paikkoja, mutta Hectorille käynti valitussa paikassa oli ensimmäinen.

Lyhyesti metsäreissua voidaan kuvata kaikin puolin onnistuneeksi. Hector kulki vaihtelevassa maastossa kuin vanha tekijä ja nautiskeli metsän rauhasta. Tassut pysyivät kuivina (märät kohdat ylitetiin sylikyydillä), mutta me kaksi kaupunkilaista palattiin jälleen autolle märin jaloin.  

Kenties metsässä kulkeminen oli kelahihnassa erityisen vapaata ja häiriötöntä. Huomattiin meinaan jälkikäteen, että jo hyvin sujuneeseen hihnassa kulkemiseen tuli tämän matkan jälkeen roimasti lisää varmuutta ja itsenäisyyttä.